Iltapäivällä mut valtas tunne ettei mikään enään kiinnosta.. ei edes mun lempi sarja Bones. Suihkukin tuntuin ärsyttävältä.
Illalla sitten poika häipyi kavereille ja mies tytön kans asioille. Mä tein sillä aikaa iltapuurot lapsille lautasille, vetasin pari lasia viiniä naamaan itkien ja kirjoitin 2 lappua miehelle viestejä ja häivyin kotoa.
Odotin tien päässä kun tiesin mihin aikaan mies ja tyttö tulee kotia ja sen jälkeen vasta lähdin koirien kanssa.
Itkin koko matkan kun kävelin. Huppu päässä kuin joku eskimo mä menin pitkin lenkkipolkua ja kävelyteitä. Itkin ja itkin. Katsoin tähtiä ja mietin että kuuletko Jumala minua, näetkö minun tuskan mitä käyn läpi. Sen ikävän joka sydämessäni on?? Näetkö sen? jatkoin kävelyä itkien, onneksi ketään ei tullut vastaan koska kello oli kuitenki lähemmäs 22. Otavankin näin matkalla ja pysähdyin sitä katsomaan ja miettimään Jumalaa joka meidät on luonut ja mietin vain että vielä joskus mä rakkaani näen ja sen aikaa hän on Jumalan muistissa ♥
Rakasta on niin ikävä että sydäntä puristaa ja lujaa...tuntuu että välistä multa katoaa halu elää...masennuksen kokeneena tiedän olevani siinä rajalla että tämä on pian sitä...mutta lääkkeitä en halua koska silloin ei lasta yritetä....yritän niillä pienillä voimavaroilla jaksaa edes hetken...
jos vielä joku päivä saisin kokea raskauden ja saisin sen pienen syliini joka olisi niin rakastettu...hän joka helpottaisi tuskaani...suruani
ikuisesti ikävöin sinua pieni rakkaani ♥
Voimia sinulle<3 menetys on aina suuri vaikka se ihan alussakin tapahtuisi. Täytyy vaan yrittää jatkaa normaalisti ja ajatella positiivisesti, vaikka se kuinka vaikealta tuntuisi. Sulla on onneksi noi lapset jotka piristävät päivääsi:) Toivottavasti raskautuisitte pian uudelleen ja saisitte käärön syliinne asti! voimia<3
VastaaPoistaT: ninspe